sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Rakkautta ja sattumia à la Comédie-Française


Tasan viikko sitten kävin ranskan ryhmäni kanssa katsomassa Marivauxn näytelmän Le Jeu de l'amour et du hasard ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni Comédie-Françaisen päänäyttämön Salle Richelieun. Comédie-Française perustettiin vuonna 1680 kuningas Ludvig XIV:n toimesta. Sen kuuluisinpana dramaturgina pidetään Molièrea, joka tosin kuoli muutamaa vuotta ennen teatterin virallisia avajaisia. Comédie-Française koostuu kolmesta erillisestä teatterirakennuksesta: Salle Richelieusta, Théâtre du Vieux-Colombierista ja Studio-Théâtresta. Kaltaisessani teatterifriikissä jo pelkkä Salle Richelieun ulkoasu kristallikruunuineen, kattomaalauksineen ja punaisin matoin verhoiltuine portaikkoineen riittää herättämään suuria tunteita. Olisin siis ollut tyytyväinen, vaikkei itse näytelmä olisikaan erityisemmin ollut mieleeni. Siinäkään suhteessa en kuitenkaan joutunut pettymään.

M. Orgon ja Mario juonittelemassa

Le Jeu de l'amour et du hasard kertoo Silvia-nimisestä aatelistytöstä, joka ei halua mennä naimisiin isänsä (M. Orgon) valitseman miehen Dorantin kanssa ainakaan tutustumatta tähän ensin kunnolla. Niinpä Silvia päättää vaihtaa rooleja kamarineitonsa Lisetten kanssa päästäkseen perille Dorantin todellisesta luonteesta. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä Dorant on kuin ihmeen kaupalla päätynyt samaan ratkaisuun palvelijansa Arlequinin kanssa. Yleisön lisäksi ainoastaan M. Orgon ja Silvian veli Mario tietävät, kuka näyttämöllä on kukin.

Le Jeu de l'amour et du hasardin lukeminen ja analysoiminen on kuulunut ranskan tuntieni ohjelmistoon melkeinpä siitä lähtien, kun lukuvuosi syyskuussa pyörähti käyntiin. Kun luin näytelmän kahta ensimmäistä näytöstä ensimmäistä kertaa, olin tarinasta ihan kiitettävän pihalla. Pikkuhiljaa se on kuitenkin tullut mulle enemmän tai vähemmän tutuksi, joten näytelmän seuraaminen teatterilavalla ei tuottanut mulle liian suuria vaikeuksia. Repliikkien tasolla en tietenkään ymmärtänyt siitä läheskään kaikkea, mutta näyttelijöiden roolityön ansiosta en pudonnut pahasti kärryiltä kovinkaan montaa kertaa. Comédie-Françaisen versiota Le Jeu de l'amour et du hasardista voisi kutsua moderniksi ja omaperäiseksi, mistä kertoo esimerkiksi Silvian veljen Marion liihoittelu ympäri lavaa pitkässä keltaisessa mekossa höyrykonetta edessään työntäen. Näytelmän lavastuksesta en sen suuremmin piitannut, mutta muilta osin Le Jeu de l'amour et du hasard oli varsin virkistävä ja erilainen teatterielämys, joka viimeistään herätti kaiken kiinnostukseni Comédie-Françaisea kohtaan.

Kaiken kaikkiaan Marion näyttelijä Pierre Niney aiheutti mussa siinä määrin ihastusta, että heti teatterista kotiuduttuani löysin itseni googlaamasta tämän nimeä. Netin ihmeellisessä maailmassa viettämieni hetkien ansiosta sain selville esimerkiksi sen, että 22-vuotias Niney on Comédie-Françaisen nuorin näyttelijä. Tämä on ehdolla parhaan tuoreen miesnäyttelijän Cécar-palkinnon (ranskalainen Oscar-variaatio) saajaksi roolistaan elokuvassa J'aime regarder les filles. Pari päivää sitten totesin vaihtoperheelleni tämän olevan aika suloinen ihan ilman mekkoakin, mutta sain vastaukseksi sen verran huvittunutta myhäilyä, että koin tarpeelliseksi lisätä: "Toisenlaisissa vaatteissa siis..."

Vielä tähän eivät seikkailuni Comédie-Françaisessa päättyneet. Viime torstaina mulla ei nimittäin ollut normaaleja oppitunteja ollenkaan. Sen sijaan suuntasin samaisen ranskan ryhmäni kanssa tutustumaan Comédie-Françaisen tarpeistopajaan ja tapaamaan Arlequinin näyttelijää Le Jeu de l'amour et du hasardista. Pääsin myös tutustumaan lähemmin Marion höyrykoneeseen, joka osoittautui varsin veikeäksi tapaukseksi. Olen kovin tyytyväinen kaikkeen tähän ranskalaisen teatterimaailman koluamiseen. Ah, vitsi mulla on ollut ikävä teatteria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti